Ai mikä on parasta Kiinassa? No tietenkin ruoka, ruoka ja ruoka. Voi tosin olla, että kyse on vielä alkuhuumasta, sillä olen kuullut täällä pidempään majailleilta sellaisiakin vastauksia kuin "En enää" kysymykseen pitävätkö he kiinalaisesta ruuasta. Mutta minä en soisi tämän romanssin päättyvän.

Arkipäivä täällä muistuttaa itse asiassa kovasti ravintolapäivää Helsingissä: herkullista ruokaa on tarjolla joka puolella paitsi ravintoloissa myös jos jonkinlaisissa kojuissa ja kärryissä, se on huisin huokeaa ja hygienian suhteen katsotaan vähän läpi sormien. Tarjonta on toki kovasti kiinalaispainotteista, mutta kyllä siinäkin jo riittää makuvaraa ja toisaalta tarjolla on myös ihan hyvä kauttaus itäaasialaista ruokaa ylipäätään.

Etukäteen ajattelin että tästä reissusta tulisi puolen vuoden kahvilakko, mutta sumppitarjonta täällä pääsikin yllättämään: yksinomaan meidän kampuksellamme on useampi kelpo cappucinoa tarjoava kahvila ja Starbucks kilpailee parhaillaan kovasti Mäkkärin kanssa näkyvimmän amerikkalaisen ruokabrändin tittelistä Pekingissä. Mitään halpaa lystiä kahvittelu ei kyllä ole: yhdestä cappucinosta saa maksaa saman verran kuin kokonaisesta annoksesta ihan hyvässä ravintolassa. No, on se silti halvempaa kuin Helsingissä. 

Kiinalaisten markettien kuivatavarahyllyt ovat täällä nähtävyys sinänsä: löytyy jos jonkinlaista vakuumipakattua asiaa mädistä ankanmunista kananmunuaisiin. Vaikka sellaisia suomalaisia perusruokatarvikkeita kuin juustoa, leipää (joka ei ole pullaa), maustamatonta jugurttia ja voita joutuu etsimään lähimarketteja kauempaa, on niitä kuitenkin jotenkin saatavilla. Hinta on sitten suomalaisittain vähän yläkanttiin, joskus jopa ylellinen, esimerkiksi kahden desin vispikermapurtilosta pulitin 5 euroa. Yllättävä apu ajoittain iskevään ruokaikävään puolestaan on paikallinen Ikea puolukkahilloineen, näkkileipineen ja seljanmarjamehuineen. 

Vaikka karkit ovat täällä paljon harvemmassa kuin kotona (niin, tulikin sitten vahingossa puolen vuoden karkkilakko), makeiden leivonnaisten tarjonnasta ei Pekingissä ole pulaa. Ulkoasun perusteella on usein kuitenkin vaikea päätellä, onko kyseessä suolainen vai makea leivonnainen – yleensä ne ovat näitä molempia – ja mitä sen sisällä on. Yllätyksiin on siis syytä tottua. Kovasti sämpylältä näyttävän ja maistuvan pyörylän sisältä pajastuikin makea rahkasydän ja mustikoiksi luulemani pallerot vanukkaassa olivatkin papuja. Niin, ja vihreä jäätelö ei täällä maistu päärynältä vaan tietenkin vihreältä teeltä.

Ensimmäinen kielellinen kokemukseni tästä maasta oli, että kukaan, todellakaan kukaan ei puhu englantia. Sittemmin kuva on tarkentunut: moni pekingiläinen osaa erinomaista, hyvää tai auttavaa englantia, mutta yleensä juuri ne joiden kanssa pitäisi saada asioita selvitettyä – niin kuin myyjät, tarjoilijat, bussikuskit, reseptionistit ja vartijat – eivät osaa englantia sanaakaan. 

Oman haasteensa kommunikointiin tuo se, että oman kokemukseni mukaan täällä ei useinkaan yritetä arvata tilanneyhteydestä, mitä kieltä osaamaton ihminen mahtaisi todennäköisimmin haluta. Saattaapa olla, että mukana on myös erilainen logiikka. Tuttavalleni tuotiin aikoinaan ravintolassa kynä, kun hän yritti tilata laskua kansainväliseksi luulemallaan eleellä. Kyse voi olla myös siitä, etteivät kiinalaiset – kuten eivät monet suomalaisetkaan – ole tottuneet puhumaan äidinkieltään sitä vain vähän osaavan kanssa. Puheen hidastaminen tai vaihtoehtoisten ilmaisujen käyttäminen, eleetkään eivät yleensä kuulu keinorepertuaariin.

Kieltä opettelevan kannalta tilanne on tietenkin ideaalinen: kiinaa on pakko vääntää jotta saa murua rinnan alle. Tällä hetkellä tunnen itseni vähän aikaa sitten metsästä napatuksi susilapseksi kiinaa puhuessani: voin osoittaa jotakin kohdetta ja sanoa "haluan". Se auttaa ymmärtämään Euroopassa liikkuvia eurooppalaisia kieliä osaamattomia ihmisiä: viidellä sanalla on vaikea osoittaa olevansa älykäs olento.   

Julkisilla paikoilla englantia onneksi näkee aika paljon, se helpottaa suunnistamista ja toisaalta tarjoaa usein iloa: google translatorilla tai vastaavalla masiinalla tehdyt käännökset ovat usein vähän sinne päin, yleensä ymmärrettäviä mutta myös huvittavia. Itseäni jaksaa hauskuuttaa aina uudestaan uimahallimme taulun kehoitus: Follow the advices of the "staff" and the "lifeguards".

Mutta toimii se hupi toisinkin päin: kiinalaisia puolestaan hauskuuttavat länsimaalaisten tatuoinnit, joissa on yhdistetty kiinan merkkejä omin päin. Kahden mukavankuuloisen merkin yhdistäminen kun ei välttämättä tuo ollenkaan mukavaa lopputulosta. Merkkitatuointimielenjohteita on siis syytä hillitä ainakin sen verran, että konsultoi ensin natiivia.

Helmikuun lopussa, juuri Pekingiin saavuttuani minua hätkäytti ehkä eniten se, miten kiinalaisilta kaikki ihmiset näyttävät. Tämä on tietysti odotettavaa, kun suurin osa porukasta on kiinalaisia, mutta ihmisten yhtenäisyys ja samalla oma erilaisuus hätkähdyttivät silti. Kun euroopassa voi yrittää piiloutua paikallisuuteen ainakin siihen asti kunnes avaa suunsa, täällä huijaus on kerta kaikkiaan mahdoton.

Kiinalaiset tuntuvat suhtautuvan meihin – jos eivät välinpitämättömästi – niin kaihtelemattoman uteliaasti. Ulkomaalaisia tuijotetaan (yli kaikkien eurooppalaisten sopivuusrajojen), heitä tervehditään kuin valtiovieraita, kielitaidon salliessa (ja välillä sallimattakin) heille tullaan juttelemaan ja heidän kanssaan halutaan kuviin. Suosituimpia ovat tietenkin pitkät blondit, mutta kyllä me muutkin saamme osamme.

Joitakin tuttavia jatkuva tuijotus häiritsee, mutta minua ei. Osittain se johtuu varmaan luontaisesta kyvystäni sulkea ulkomaailma näköpiiristäni, mutta olen myös viehättynyt täkäläisten suoruudesta. Ja totta puhuen, kyllä minäkin länsimaalaisia tuijotan kun sellaisia näen: kaikissa eri tummuuden, vaaleuden, kiharuuden ja suoruuden asteissa laskeutuvia hiuksia, pitkiä vartaloita, outoa puheenpartta.

Tässä, kuten oikeastaan kaikessa tulee myös äkkiä vastaan kiinalaisten monimuotoisuus. Toisessa ääripäässä on se (varmaankin jostakin pienemmästä kaupungista Pekingiin turistiksi tullut) nainen, joka innostui minut nähdessään niin että halusi kanssani valokuvaan. Toista ääripäätä taas edustaa taannoinen tapaus metrossa: kirjoittelin päiväkirjaan nauttien siitä autuudesta että kukaan ympärillä ei ymmärrä. No, ei mennyt kuin pari minuuttia kun kiinalainen tyttö vieressä kysyi varovasti englanniksi: "Anteeksi, mutta kirjoitatko sinä suomea?" Kävi ilmi, että kyseessä on juuri Rovaniemeltä vaihdosta palannut taideopiskelija. 

Varokaa siis fennit ja finnit, sillä suomen asema salakielenä horjuu kovasti. Kohta taas valmistuu täällä toisella puolella maapalloa yliopistosta kuusitoista hämmentävästi kiinalaisen näköistä kielentaitajaa.